Raija Linja
Maalaukseni, ja myös veistoksenikin, ovat hakeneet muotoaan, liukuneet vähitellen abstraktimpaan suuntaan. Jokin aika sitten käteeni osui kirja aseemisista runoista, runoista joiden kirjaimet eivät ole oikeita kirjaimia ja jotka ovat pelkästään visuaalisia tapahtumia kirjan sivuilla. Kuitenkin muodoltaan runoiksi tunnistettavia, esteettisiä kokonaisuuksia, pieniä tuntemattomia viestejä jostakin. Kirja viehätti minua erityisen paljon ja mietin miten saisin tuon saman tunnelman siirtymään maalauksiini, ehkä jopa veistoksiin. Samanaikaisen kontrollin ja vapauden tunteen, pakottamattoman tasapainon, itsestään soljuvan liikkeen. Tämän haasteen parissa saan selvästikin viettää vielä pitkän tovin. Onhan jokainen tehty taideteos, vaatimatonkin, aina aivan oma maailmansa, pieni kertomus, runo, yhtäaikaa liikkeellelähtö ja päätepiste.
Minulla kesti melko kauan, ennen kuin ymmärrsin, ettei mikään erityinen tekemisen tai olemisen tapa pelkästään tee tai ole tekemättä kenestäkään taiteilijaa. Taiteilijuus on mielestäni jotakin, joka kasvaa sisältäpäin, eikä siihen prosessiin voi oikeastaan itse edes kovin paljon vaikuttaa. Sillä hetkellä, kun huomaa, että vain täytyy tehdä, maalata, muovata, kirjoittaa, soittaa, ja että sille ei ole vaihtoehtoa, voi kuvitella olevansa sen polun alkupäässä, jonka loppua ei näy. Ja olla siitä havainnosta onnellinen ja kiitollinen. Aina ei edes mitään näkyvää synny, mutta tekemisen prosessi on koko ajan käynnissä mielessä, jotain on silti tulossa, nupullaan, vielä näkymättömissä. Odotettavissa.
Olen siis vasta eläkkeelle jäätyäni jatkanut siitä, mihin Savonlinnan Taidelukiosta valmistuttuani jäin, muutamia lyhyitä taiteen pariin palaamisen hetkiä lukuunottamatta. Kipinän taiteilijatalo on antanut ja antaa hienon mahdollisuuden paneutua kaikkeen tekemiseen aivan uudenlaisella otteella. Olen tehnyt varsinaisen työurani optisella alalla, suuren osan siitä juuri Kirkkonummella. Olenkin monesti ajatellut, että kun optikkona olen auttanut ihmisiä näkemään, on minun nyt vaihteeksi hyvä antaa heille myös jotain nähtävää. Jonkinlaisena elämänkulun enteenä voi pitää sitäkin, että aikanaan Taidelukion lopputyöni käsitteli silmälasikehysten muotoilua. Nyt onkin sitten tullut taas taiteen tekemisen vuoro.
